— Minkä tähden?
— Väitti minun olleen humalassa. Matti tuli väliin. Mutta minä päätin odottaa aikaani. Ja nyt se on tullut. Lauantaina on minun hetkeni, minun suuri hetkeni. Kerrankin olen minä se, jota kuullaan eikä aina sorreta. Minä en sano mitään pahaa serkustani Matista, sillä hän oli hyvä mies omalla tavallaan, mutta hänkin tahtoi aina holhota minua. Te ette holhoa. Te istutte minun kanssani. Matti istui muiden kanssa, mutta ei minun. Mutta nyt hän saa kohta maata kirkkomaassa kaikkien muiden rinnalla, ja sellainen tekee hänelle niin hyvää.
Ilmari katsoi kysyvästi Kalleen.
— Te ihmettelette tietysti, miksi minä puhun tällaisista asioista? kysyi hän.
— Kyllähän minä Matin tunsin, vastasi Kalle, — ja tiedän varsin hyvin, että hän ei ollut niitä kaikkein sopuisimpia. Hyvin moni tässä pitäjässä oli riidoin hänen kanssaan.
— Sitä minäkin huomasin, sanoi Ilmari. — Ja kun hän nyt on kuollut, niin tulee tänne aivan toisenlainen elämä. Se, joka hänet otti hengiltä, teki suuren palveluksen. Kaikkien pitäisi häntä oikeastaan kiittää ja kunnioittaa. Mutta ihmiset eivät koskaan tahdo antaa tunnustusta.
— Niin, nimismies teki siinä suuren teon, sanoi Kalle.
— Mistä te päätätte, että nimismies sen teki? sanoi Ilmari. — Se mies on huono mies.
— Itsehän te kerroitte ja todistitte minulle, että nimismies ampui
Matin.
Ilmari katsoi pitkään Kalleen ja sanoi viimein: