— Ja te ette usko sitä. Sanokaa suoraan, että te ette usko!
— Tehän olette ihan hullu, sanoi Kalle. — Te olette todistanut sen niin päivänselvästi, että siinä ei kukaan enää voi epäillä vähääkään.
Kalle oli nyt aivan selvillä siitä, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa. Oliko hänessä herännyt ajatus nimismiehen syyllisyydestä vaistomaisesti? Oliko nimismies todella syyllinen vai eikö ollut? Miksi ei tuo mies voisi tehdä aivan yhtä järjetöntä päätelmää kuin hän itse oli tehnyt uskoessaan nimismiehen murhaajaksi. Mutta olihan sekin mahdollisuus olemassa, että Ilmari itse oli murhaaja ja koetti nyt keksiä keinoja tekonsa peittämiseksi. Jos hän tahtoi päästä tästä kaikesta todella selville, niin hänen oli ehdottomasti saavutettava tämän miehen täysi luottamus. Yksi keino oli siihen. Ilmari näytti kärsineen aina siitä, että hän ei saavuttanut toisten tunnustusta. Hän oli mielestään aina sorrettu ja vainottu. Kiihoittamalla hänen itserakkauttaan voi aina päästä suosioon.
— Minä en voi muuta sanoa kuin että te olette ollut ihmeellisen terävä, lausui Kalle. — Te ette tutki mitään, ette kuulustele todistajia. Te istutte huoneessanne ja teette päätelmiä, jotka sitten osoittautuvat oikeiksi. Tämä meidän keskustelumme muistuttaa aivan selvästi eräitä kuuluisia salapoliisikertomuksia.
— Olen minäkin niitä lukenut, sanoi Ilmari, — mutta en minä niistä suurtakaan välitä. Ensin keksitään juoni ja sekoitetaan se sitten. Ei ole mikään ihme ja kumma selvittää asia, jonka jo edeltäpäin tuntee. Mutta aivan toisenlaista on todellisuus. Katsokaahan nyt tätäkin tapausta. Meillä on teko, murha nimittäin. Henkilö on kuollut. Muuta emme tunne. Sitten saamme tietää aseesta, joka on kuulunut aivan rehelliselle miehelle, joka sen sattumalta on kadottanut. Kun Matti ammutaan minun läsnäollessani pimeässä, niin en minä tiedä, kuka ampuu, enkä tiedä mitään aseesta. Ja kuitenkin minä osaan laskea kaiken yhteen, osaan liittää yksityiskohdat toisiinsa. Muististani poimin pieniä seikkoja ja näen niiden merkityksen.
— Tämä on aivan jännittävää, sanoi Kalle.
— Jännittävää tietysti, sanoi Ilmari, — niinkuin aina on se, missä ihmishengen lahjat täydellisinä toimivat. Tiedättekö, mistä minä tein tärkeimmän johtopäätöksen?
— Kertokaa se minulle.
— Minä näin tästä ikkunastani, että nimismies liikkui Uotilan eteisessä. Hän ei mennyt sisään huoneisiin. Minä näin hänet pöydän ääressä. Hän laski lakkinsa sille, aikoi mennä kai sisään, mutta muutti mielipidettään, otti lakin päähänsä ja poistui kiireesti. Mitä hän silloin teki? Hän laski lakkinsa pistolin päälle ja otti sen samalla kuin lakkinsakin.
— Tämä on hyvin selvä olettamus.