Ilmari otti taskustaan lompakon, valikoi hetkisen ja antoi sitten
Kallelle setelin.
— Tässä on tuhat markkaa!
Kalle tarttui vapisten seteliin. Hän piti sitä levällään edessään.
Numero oli yksi siitä sarjasta, minkä vanha emäntä oli ilmoittanut.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi setelin ja näki leijonan
kupeessa emännän tekemän merkin. Nyt hän oli aivan varma siitä, että
Ilmari oli murhaaja.
— Ette ole kai pitkään aikaan pidellyt käsissänne tuhatmarkkasta, sanoi Ilmari, — koska tuijotatte siihen tuolla tavalla?
— Minä en muista nähneeni tällaista seteliä, sanoi Kalle, joka tunsi kauhusta suunsa aivan kuivuvan.
— Täällä on toinen sen sisar, sanoi Ilmari ottaen uuden setelin. — Saatte ottaa senkin. Maksaa saatte sitten, kun teillä on varaa. Minä en pyydä edes korkoja.
Kalle katseli uutta seteliä ja huomasi senkin kuuluvan samaan sarjaan. Nyt täytyi hänen tavalla tai toisella päästä täältä neuvottelemaan nimismiehen kanssa. Hän pisti setelit taskuunsa ja otti kulauksen lasista, sillä hänen kielensä oli aivan kuiva.
— No, miltä tuntuu, kun on rahaa taskussa? kysyi Ilmari.
— Minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty, sanoi Kalle, — en ole koskaan tuntenut tällaista tunnetta.
— Minä ymmärrän sen hyvin, sanoi Ilmari. — Ei ole mitään niin kamalaa kuin rahattomana olo eikä mitään niin ihanaa kuin olla rikas. Ihminen saa tehdä mitä tahtoo, kun on rikas, mutta köyhää vainoavat kaikki. Minä olen sen saanut tuntea. Minä en tahdo enää olla koskaan köyhä. Olla ihmisten armoilla on lahjakkaalle kidutus. Rikasta jokainen kunnioittaa, köyhää kaikki sortavat.