— Nyt minä jään tänne mielelläni, sanoi Kalle, — sillä näin hyvä ei ole vielä kukaan minulle ollut. Minä en tiedä, millä tavalla minä tämän kaiken teille korvaisinkaan.
— Älkää sitä ajatelko, lausui Ilmari, — Minä tässä olen kiitollisuuden velassa. Jos te vain pysytte uskollisena minun seurassani vastaisuudessakin, niin minä vannon, että teillä ei koskaan ole puutetta rahasta. Minä en ole koskaan ollut kitsas ystävieni suhteen.
— Jos minä teidän seuraanne jään, niin en minä sitä tee rahan tähden, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että te tarvitsette minua, sanoi Kalle.
— Niin, minä tarvitsen todellakin ihmistä seuraani, sanoi Ilmari, — tarvitsen sellaista, joka auttaa ja tukee minua synkkinä hetkinä. Ja minä tarvitsen juuri nyt, sillä minun on vaikeaa olla täällä, kun se ruumis on tuolla alhaalla.
Ilmari painoi päänsä käsiinsä ja vaipui pöytää vastaan. Kalle koetti olla mahdollisimman rauhallinen, sillä hän tiesi aivan varmasti, että toinen oli tällä tavalla kumarassa vain voidakseen samalla pitää häntä silmällä. Jokainen varomaton sana, jokainen ajattelematon liike voisi herättää toisessa epäilyksen. Kalle oli aseeton ja hän tiesi toisella olevan revolverin. Jos vain puoletkaan oli totta hänen kerskailustaan ampumataidostaan, niin hän ei elävänä pääsisi täältä pois, kun murhamiehessä epäilykset olivat heränneet. Hän voitti vastenmielisyytensä ja kurotti kätensä sivelläkseen toisen kumarassa olevaa päätä.
Ilmari kohotti päänsä hitaasti, katsoi pitkään Kalleen ja sanoi:
— Te tulitte tänne vakoilemaan minua, sanoi hän verkkaan. Kalle sävähti.
— Niin, te pelästytte, sanoi Ilmari. — Luuletteko, etten minä aivan heti tiennyt, miksi te tulitte.
— Minähän kerroin jo, etten aikonut tulla tänne, vaan että emäntä tuolla alhaalla kehoitti minua tulemaan.
— Eikö hän lähettänyt teitä ottamaan selkoa siitä, olenko minä murhannut Matin?