— Mistä te näin pimeässä sen voitte nähdä? kysyi nimismies.
— Heillä oli polkupyörälyhtynsä ja ne valaisivat heidät. Kun minä menin katsomaan, mitä he maantiellä tarkastivat, niin näin Peltolan Matin maassa kuolleena.
— Mistä te heti tiesitte, että hän oli kuollut? kysyi nimismies.
— Näkihän sen toki aivan heti. Hän oli aivan kalpea, makasi toisella kyljellään toinen jalka taivutettuna alleen eikä liikkunut ollenkaan. Samassa tuli tämä isäntä siihen, avasi Matin takin ja sanoi sitten vähän ajan päästä, että Matti oli kuollut.
— Onko teillä mitään ajatusta siitä, kuka rikoksen on tehnyt?
— Mistä minulle sellainen ajatus olisi tullut? sanoi suutari. — Mutta minä muistan sellaista, että tullessani tupani ovelle olin kuulevinani auton ääntä tämän talon tallin takaa sieltä, missä tie tekee mutkan. Minä muistan katsoneeni maantielle, joka näkyy vähän kauempana, kun on avonaisia peltoja, mutta en nähnyt mitään.
— Äänihän voi tulla kauempaakin, sanoi nimismies.
— Ei se kaukaa tullut, mutta ajoivat kai ilman lyhtyjä, sanoi suutari. — Ajaahan näin syksyllä niitä viinankuljettajia monta kertaa ilman sytytettyjä lyhtyjä, niinkuin nimismies varsin hyvin tietää. En minä siihen silloin ensin pannut mitään painoa, mutta kun kerran on kaikki kerrottava, niin totta kai tämäkin. Ja minä olen tässä odotellessani tuuminut sellaista, että se murhaaja mahdollisesti läksi sillä autolla pakoon. Ja minä olen ajatellut sitäkin, että se Matti ja murhamies ovat varsin hyvin voineet tulla yhdessä autolla ja jättäneet sen sinne Mattilan riihen luo ja kävelleet sitten taloon.
— Minkä tähden he olisivat jättäneet sen Mattilan riihen luo? kysyi nimismies hymyillen hiukan ivallisesti. — On hauskaa kuulla, millä tavalla te tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisette.
Suutari jatkoi innostuneena: