Miina kääntyi eikä mennessään pitänyt mitään kiirettä. Mutta kun hän aittaan mennessään näki parin palvelijattaren pihalla keskustelevan, niin hän tiuskaisi näille ja tytöt livistivät tiehensä.
Vähän ajan päästä hän toi pellavat, antoi ne emännälle ja sanoi:
— Tuossa on!
Ja sitten hän meni omille askareilleen.
Tasaisesti hyrräsi rukki emännän sitä polkiessa, ja tasaisena muodostui lanka hänen vanhoissa mutta varmoissa sormissaan. Näin oli hän jo kauan kehrännyt, kun Anna tuli huoneeseen.
— Missä sinä olet ollut? kysyi vanha emäntä.
— Minä kävin kotona, vastasi Anna. — Mutta en minä siellä viihtynyt. Kaikki ovat siellä niin kovin levottomia. Hehän kaikki koettavat ratkaista tuota rikosta pystymättä siihen laisinkaan. Ja sitten äiti! Hän puhuu tavattomalla ihastuksella nimismiehestä. Totta kai hän hoitaa virkaansa, jonka kerran on valinnut. Ei siinä ole mitään ihastumisen syytä.
Hän katseli vanhaa emäntää ja sanoi:
— Miksi te, mummo, olette ruvennut kehräämään? Onhan tässä talossa niin paljon tavaraa, että mitään uusia kankaita ei tarvita.
— Minä olen tullut huomaamaan, sanoi vanha emäntä, — että me naiset olemme kehräämäämme lankaan sitoneet kaikki ajatuksemme, surumme ja huolemme. Rukin avulla me olemme mielemme tasaisina pitäneet. Ja minä tahdon nyt pitää mieleni tasaisena. Rukki on hyvä toveri. Se ei riitele kanssamme ja se järjestää ajatuksemme. Lanka kuin lanka.