Anna istui mummonsa viereen ja katseli, miten tämän sormet tasaisesti liikkuivat ja miten pyörä tyynessä tahdissa pyöri. Hän katseli, miten pyörää käyttävän nyörin jatkopaikka tasaisesti vilahti ohi, ja tätä seuratessaan hän tunsi kaiken sielussaan tyyntyvän. Mikään ei merkinnyt enää mitään. Ei ollut mitään surua, ei mitään iloa, kaikki oli tasaista ja tyyntä aivan kuin tuon jatkopaikan tasainen vilahteleminen.
— Mitähän Antti tänä hetkenä ajattelee? sanoi Anna hiljaa.
Vanha emäntä vilkaisi nuoreen tyttöön, joka pää kumarassa ja kädet ristissä helmassa istui ja sanoi:
— Vähän me ihmiset toisistamme ja heidän ajatuksistaan tiedämme. Emme me toisillemme puhu, mitä sisässämme liikkuu, emmekä osaa sanoa, mitä ajattelemme vaikka tahtoisimmekin. Olenkohan minäkään koskaan osannut sanoa toiselle, mitä olen ajatellut. Ja moni asia olisi paljoa helpompi, jos sen tekisimme.
Pitkän aikaa emäntä jälleen kehräsi, eikä Anna sanonut hänelle mitään.
Viimein nuori tyttö lausui arasti:
— Mummo!
— Mitä, lapseni?
— Olitteko te vaarin kanssa hyvin onnellinen?
— Olin, minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen.
— Tehän olitte niin lyhyen ajan naimisissa.