— Viisi vuotta, viisi onnellista vuotta.
— Suritteko häntä kovasti?
— Minä suren häntä vieläkin. En niin kuin silloin, nyt tyynemmin, mutta minä en koskaan saa häntä ajatuksistani.
— Ilmaisiko hän teille kaikki ajatuksensa?
— Mieheni ei koskaan puhunut minulle ajatuksiaan.
— Miksi ei? kysyi Anna arasti.
— Ei sitä tarvittu.
— Miksi ei tarvittu?
— Me arvasimme aina toisemme ajatukset, lausui vanha emäntä. — Minä ainakin uskoin, että me ymmärsimme. Mutta sittenkin olisi ollut hyvä, jos olisimme voineet puhua toisillemme. Olisi ollut mieluista muistaa sanottuja sanoja. Sanottu sana voi jäädä mieleemme koko elinajaksemme. Sana voi kirvoittaa ihmeellisellä tavalla toisen mielen. Mutta me emme osanneet kumpikaan sanoja käyttää parhaimpiin ajatuksiimme. Ja sittenkin minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen. Minä en ole ennen osannut ajatuksiani ilmoittaa toiselle, mutta nyt kun olen vanhaksi tullut, niin huomaan sen taidon saavani. Ja minun suruni on siinä, että taito tulee vasta nyt, kun minulla on niin vähän sanottavaa ja ajatukseni kulkevat ahtaissa rajoissa. Ennen olen ollut tyytyväinen, kun olen ymmärtänyt oman tahtoni, mutta nyt minä tahtoisin ymmärtää toisen ajatukset.
— Kenen ajatukset? kysyi Anna.