— Antin ajatukset minä tahtoisin ymmärtää. Vaikea meidän on toisiamme käsittää ja vielä vaikeampaa on naisen tietää, missä miehen ajatus liikkuu. Ja hankalinta on vanhan tajuta nuoren mieltä.
Vanha emäntä pysäytti rukkinsa ja jatkoi:
— Kun minä olin nuorempi, niin minä uskoin, että Jumalan sana ja hänen oppinsa olivat sellaista, joka minun oli ulkoa opittava. Mutta nyt minä olen tullut huomaamaan, että ulkoaopittuna se on samaa kuin tuomarin, joka lain tuntee ja sittenkin elää väärin. Minulla oli kerran riita rajoista näillä tiluksillani. Ja silloin tuotiin minulle kartta. Ensin minä en noita viivoja laisinkaan ymmärtänyt. En voinut päästä selville siitä, että tuollainen paperi voisi tiedoittaa, missä kukin pellon ja metsän paikka oli. Mutta kun olin sen ääressä istunut yksinäni, niin ymmärsin sen ja ymmärsin samalla muutakin. Minä näin, että uskonto ei ole mitään muuta kuin tuollainen kartta elämästä. Jos me käymme kirkossa ja Jumalan sana on huulillamme, niin emme sillä paljoakaan ole saaneet aikaan. Niin on se kuin kartta, jota emme ole ymmärtäneet. Mutta kun asetamme kaiken, mitä sanassa meille opetetaan, elämän tasalle, niin näemme siinä yhdellä kertaa kaikki asiat. Me näemme ne yhtenä kokonaisuutena, eikä mikään meitä enää sekoita ja ajatuksiamme vie harhaan. Ja minä olen tullut ajatelleeksi, että me kaikki voimme olla toisillemme sitä, mitä Kristus on ollut meille. Me voimme vapauttaa toisen ja me voimme sovittaa toisen rikoksen ja synnit. Minä olen tätä ajatellut sen vuoksi, että uskon Antin ottaneen päälleen synnin, minkä toinen on tehnyt. Minä en tiedä, onko se, jonka puolesta hän kärsii, sen ansainnut, mutta hän itse ainakin siinä puhdistuu, sillä tuska meidän sydämemme väkeväksi tekee. Kun hän kuulustelusta vietiin pois vangittuna, niin hän kumarsi minulle ja minä näin hänen katseensa. Ja minä muistan niin hyvin, miten kerran paras hevoseni katsoi minuun, kun se oli sairaana ja minä en osannut sille antaa helpotusta. Mutta sinä hetkenä oli minun sydämeni niin sairas, että ajatukseni siitä vahvistuivat, ja minä muistin lapsena isältäni kuulemani lääkkeen, se nousi niinkuin lähde aukee maasta ja minä pelastin hevosen. Ja Musta on nyt vanha ja odottaa päivää, jona vie minut viimeistä matkaani kirkolle.
Vanha emäntä ryhtyi jälleen kehräämään, mutta verkkaan pyöri nyt rukki ja tasaisesti, vaikka harvemmin vilahti rukin käyttönyörin jatkopaikka Annan silmien ohitse. Hän ajatteli, että hänenkin elämänsä oli ollut tuollaista yksitoikkoista pyörän liikkumista ja että samat asiat olivat aina kulkeneet hänen silmiensä ohitse. Mutta eräänä päivänä olikin nuora pudonnut pyörän päältä pois eikä kukaan osannut sitä nostaa jälleen paikoilleen.
Molemmat naiset olivat pitkän aikaa aivan vaiti. Vanha emäntä harkitsi omia asioitaan. Missäpäin hänen ajatuksensa liikkuivat, sen Anna kuitenkin arvasi siitä, että hän katsoessaan mummoonsa näki tämän silmissä kyyneliä ja kuuli hänen tietämättään puoliääneen sanovan:
— Herra, Herra, opeta minua ajattelemaan!
Anna läksi askareille jättäen vanhan emännän yksin.
Talon rauhan häiritsi Mattilan emäntä, Kallen kielevä äiti, joka pistäytyi taloon.
— Minun täytyi tulla tänne kertomaan emännälle, mitä on tapahtunut, sanoi hän heti puheen alkuun päästyään. — Kaikki, ihan kaikki uskovat, että Antti on ottanut Kirstin syyn niskoilleen. Enkö minä sitä heti sanonut? Muistaahan emäntä, että minä niin sanoin, ennenkuin kukaan muu oli sitä huomannut?
— Kyllä minä sen muistan, totta kai minä sellaisen asian muistan.