— Sitä me emme tiedä vielä.
— Kukaan ei ele noita rahoja vielä nähnyt.
— Ei olekaan, mutta ei rahaa voida pitkää aikaa piilossa pitää. Toinen kun on vapaalla jalalla, niin voi hän panna ne pankkiin ja kun siellä ovat olleet kymmenen vuotta, niin ovat kasvaneet korkoa saman verran. Kelpaa silloin asiansa järjestää, kun on kuusikymmentä tuhatta mankkaa. Kun on rahaa, niin ei kukaan enää kysy, millainen kunnia on. Kyllä hopea kunnian valkaisee. Minä en nyt joudu olemaan täällä pitempää aikaa, mutta tulin ilmoittamaan, että minä olen muiden kanssa aikonut mennä puhuttamaan sitä Kirstiä tänä iltana siinä seitsemän aikaan. Tulin sanomaan, jotta emäntäkin voisi tulla. Emäntähän on viisas nainen ja voisi kysymyksillään tuon heiskaleen saada tunnustamaan. Ja olisihan se niinkuin emännän asiakin, kun Kirsti oikeastaan on teidän palveluksessanne. Tuleeko emäntä?
Vanha emäntä pudisti päätään.
— En minä sellaiseen toimitukseen tule. Jos siinä asiassa on perää, niin kai se oikeudessa tulee selville.
— Tietysti se tulee. Olisihan se ihan ihme ja kumma, ellei tulisi, mutta olisi hauskaa edeltäpäin tietää tämäkin kohta. Lauantaina ne käräjät kuuluvat olevan. Minä menen nyt, mutta jos emännälle tulee halu, niin siinä seitsemän aikaan me menemme puhuttamaan Kirstiä.
Vanhan emännän poskille oli noussut puna. Hän koetti kehrätä, mutta lanka tuli epätasaista. Hän meni ulkosalle. Verkalleen hän asteli riihtä kohden ja istui sen porrashirrelle. Ei hän Mattilan emäntää tahtonut tuomita, mutta hänen intonsa sittenkin häntä harmitti. Monta kertaa hän oli elämänsä aikana nähnyt, miten joukko oli äkkiä saanut ajatuksen, jonka mukaan toimi. Olihan hän nähnyt, miten juorupuheilla toisen maine kokonaan pilattiin. Ja kun sitten tuli ilmi, että koko juoru oli ollut väärä, niin kukaan ei ottanut siitä vastatakseen. Naisia hän moitti, mutta eivät miehetkään olleet siinä suhteessa syyttömiä. Naisilla oli omat asiansa ja miehillä omansa.
Hän kävi tuomiota nyt itsensä kanssa. Olihan hänkin tähän asiaan tarttunut, oli koettanut päästä totuudesta selville. Mutta tiesikö hän, mitä oli totuus. Eikö hän yhtä hyvin ollut eksyksissä kuin muutkin ihmiset? Ja miksi hän tarttuisi tähän asiaan? Eihän hän ollut se, jonka tehtäväksi oli elämässä uskottu oikeuden jakaminen. Hän oli tavallinen ihminen, jonka oli vastattava ainoastaan omista asioistaan. Vaikka hän tietäisikin totuuden, niin kuulisiko kukaan häntä? Toisella puolella oli nimismies ja hänen apunaan kaikki oikeudelliset keinot. Toisella puolella oli hän, vanha talonpoikaisnainen, yksinään. Ei, ei aivan yksinään, sillä olihan hänellä mukanaan kummipoikansa Kalle. Mutta tämä oli vasta kahdenkymmenen korvissa oleva nuori mies, joka ei ollut tottunut ajattelemaan tyynesti.
Mitä oli Kirsti hänelle? Ei muuta kuin palkollinen, jolle hän maksoi palkan tehdystä työstä. Mitä oli hänelle Antti? Myöskin palkollinen, joka oli työssään kunnollinen, mutta joka oli erehtyväinen kuin kaikki muutkin. Mitä hän tiesi näiden kahden välisistä asioista? Ei yhtään mitään. Jos Antti omien syittensä perustuksella teki sellaista, mikä ei ollut aivan oikein, niin itsehän tämä siitä vastasi. Miksi hän ryhtyisi tähän asiaan?
Häntä uuvutti. Hän painoi päänsä riihen oven pihtipieltä vastaan ja sulki silmänsä. Näin hän istui pitkän aikaa. Ajatukset olivat vähitellen herpaantuneet. Hän ei pitkään aikaan kuullut mitään. Mutta sitten hän alkoi erottaa ääniä. Riihen katolta kuului rapinaa. Hän kuunteli avaamatta silmiään. Lintu siellä asteli. Mikä lintu se oli? Varis siellä oli, sen hän tunsi sen astelusta. Etäältä kuului rattaiden ääntä. Kukahan siellä ajoi? Hän kuunteli. Kuului heikkoa kolinaa. Maidon kuljettaja siellä oli, palasi tyhjine astioineen meijeriltä. Kaukana kuului koiran haukuntaa. Kenen koira se oli? Se oli Mattilan Halli, sillä hän tunsi sen äänen. Nyt se haukkui jotakin. Se oli varmasti nähnyt metsälinnun, koska sen ääni oli niin virkeä. Toisin se haukkui variksia, aivan toisin.