— Se on vähän. Minä tiedän enemmän. Äitisi kävi täällä. Hän on aivan varma siitä, että Antti ja Kirsti ovat olleet yhdessä juonessa ja että toinen heistä ampui Matin.
— Eihän pitäisi äitimuoristaan pahaa puhua, sanoi Kalle, — hänellä on hyvin vilkas mielikuvitus. Minä en ihmettelisi, vaikka hän ryhtyisi kirjoittamaan kirjoja. Mutta sen minä sanon, että niitä minä en lue. Ja mitä äiti tiesi?
— Hän menee toisten naisten kanssa tänään kello seitsemän aikaan kuulustelemaan Kirstiä.
— Hyvänen aika, siitähän tulee oikein akkojen käräjät! Kaikki puhuvat yhtaikaa, ja tuomio on edeltäpäin päätetty. Meidän kahden pitää päästä sitä kuulemaan.
— Kyllä kai ne sinun kuultesi puhuvat mitä tahansa, mutta minua ne sentään vielä pelkäävät. Sen minä tiedän.
Kalle hykerteli käsiään.
— Minä voin houkutella ne kaikki talliin, sillä siellähän oli lyhty ja siellä oli pistoli. Kun minä vain viittaankin sinnepäin, niin ne juoksevat kaikki sinne. Ja te voitte mennä tallin parvelle ja sitten kuunnella sieltä. Minä tunnen parven. Sieltä näkee koko tallin, kun katsoo isosta aukosta. Kun seisoo syrjässä, niin ei alhaalla kukaan huomaa, että siellä on joku. Minä voin opastaa teidät sinne.
— Höntti poika, niinkuin minä en oman taloni tallia tuntisi.
— Te menette sinne edeltäpäin ja odotatte, kunnes minä kuljetan koko akkalauman sinne.
— Sinä olet ihan hullu. Mitä ihmiset sanovat, jos saavat tietää, että minä olen siellä ollut kuuntelemassa? Ja mitä hyötyä siitä on, mitä akat saarnaavat?