— Kyllä hän teitä ajattelee, sen tiedän.
— Mistä sen tiedät?
— Koska hän jo runojakin kirjoittaa teistä.
— Onko sinulla niitä? Minä en usko, ennenkuin kuulen ja näen.
— On minulla yksi. Se on se viimeinen, jonka hän teistä värkkäsi. Hän oli kovin murheellinen, ja senvuoksi minä päätin armahtaa häntä ja tulin tänne.
— Anna se runo tänne.
Kristiina sai paperin.
— Se on kovasti lyhyt, sanoi hän.
— Mutta sitä kauniimpi.
Lue se minulle, sillä minä olen niin kipeä, etten näe oikein hyvästi.