— Sano hänelle kuitenkin, sanoi Kristiina, että sisältäpäin minä olen koreampi kuin päältäpäin.
— Kyllä sanon.
— Voi voi, ettei se miesvainajani elänyt tätä ilon päivää nähdäkseen!
Ringius ei saanut päässään selville sitä, miten Kristiina miehensä eläessä olisi saanut tämän asian järjestetyksi.
Kun Ringius ja Pictorius seuraavana päivänä aamukirkon jälkeen kulkivat Dirikkalankatua pitkin Palikan taloon, sanoi Pictorius:
— Tuntuupa kummalliselta ruumiissani, sillä yöllä näin unen, jonka tahdon sinulle kertoa. Minä kuljin ihanalla nurmella ja poimiskelin kukkasia. Eihän ihminen sille mitään mahda, että hän unissaan tyttömäisiä tekoja tekee! Sitten näin samalla niityllä ihanan tyttölapsen. Sekin poimi kukkasia. Miten kaikki kävi, en tiedä, mutta sylitysten olimme. Siinä sitten pussailtiin ja pidettiin kaikenlaista rakkauden peliä, kuten arvelen sellaisissa tapauksissa tehtävän, sillä enhän itse vielä ole sormeni päällä naiseen kajonnut. Mutta opettaahan se luonto unessa kaiken. Juuri kun meillä oli ilo ylimmillään, tempasi minut vanha ämmänrutale viereensä. Ja nyt sen, mikä tuon tytön kanssa oli paratiisin esimakua, saman tuo ämmä teki pirulliseksi piinaksi. Minä pääsin toki viimein karkuun ja mennä livistin kuin vatsanalus olisi ollut täynnä jalkoja. Mutta ämmä kirmasi perästä. Ja niin sitä mentiin sellaista kyytiä kuin unessa yksinään mennä saattaa. Tuli kuilu eteeni, minä sinne ja ämmä jäljestä. Minä putosin ja siihen heräsin. Nyt minä aavistan, millaiseksi oloni kääntyvä on, kun perille päästään.
— Sittenhän et hämmästy, lohdutti Ringius.
Kun Ringius avasi kamarin oven ja Pictorius jo kaukaa näki lesken juhlatamineissaan, niin hän huudahti:
— Se ämmä on jeevelimmän näköinen kuin muistinkaan. Minä menen pois!
— Muista, että arpa määrää! sanoi Ringius tiukasti. Sinä et saa jättää tovereitasi pulaan!