Johannes Mathesius tiesi tarkoin Helenan elämän, sillä olihan muuan pohjalainen hänelle pyhänä salaisuutena kertonut, että Helena oli häntä suudellessaan sanonut: — Kuudeskolmatta!
Siitä oli pohjalainen tullut siihen päätökseen, että se oli hänen numeronsa lemmenluettelossa.
Kuten kaikki arat ja rakkauteen vielä tottumattomat luonteet mieltyvät ensiksi sellaiseen, jota useat ovat mielistelleet, niin Johanneksenkin sydän alkoi sykähdellä Helenalle. Ja silloin hän uskoi, että Helena oli viattomuus itse, että kaikki pahat puheet olivat alkunsa saaneet kateudesta ja ihmissydämen suuresta huonoudesta, se kun ei lähimmäisensä elämässä näe muuta kuin pahaa. Ja mitä tuli tuohon pohjalaisen mainitsemaan numeroon, niin uskoi Johannes, että Helenalla ei sellaista luetteloa ollutkaan, että pohjalainen oli nähnyt unta ja että Helenaa ei vielä kukaan ollut suudellut.
— Eikä saakaan suudella, sanoi Johannes itsekseen, ennenkuin sallimus minulle sen armon antaa ja autuuden portin eteeni auki lyö selkoisen selälleen. Silloin minä rakkauteni sinetiksi painan huuleni hänen huulilleen.
Ja se ajatus tuntui hänestä niin suloiselta, että päätä huimasi ja polvet letkaan löi.
Kauan odotteli Johannes sitä hetkeä, jona uskaltaisi armastaan lähestyä. Marraskuussa eräissä häissä, joissa Johannes toisten ylioppilaitten keralla oli kuokkimassa ja pirtin puolella tanssi, näki hän Helenan aivan lähellään. Silloin hän rohkaisi mielensä ja sanoi:
— Tules, tyttö, tanssiin!
Ja nyt hän vei kuin vimmattu tyttöä pitkin pirtin permantoa, raahasi ja roikotti häntä voimiensa takaa, siten edes näyttääkseen, mitä hän sydämessään tunsi.
Siinä he tanssin mylläkässä pyörivät kuin olisi hurja henki Johannekseen mennyt. Tyttö ensin nauroi, sitten huusi, vihdoin kiljaisi ja lopulta rinkui pahasti. Äkkiä tuo naisen natina taukosi, ja kun Johannes pää hiukan pöpperössä laski Helenan irti, niin ei tyttö pysynytkään pystyssä.
— Oho! sanoi Johannes.