Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:
— Kuningatar juo!
Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi tyynenä, jatkoi hän:
— Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin
Gabrielin. Anna muisku mulle!
— Pysytkö siinä loitolla, ärähti Taava, sinä senkin irvihammas!
— Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.
Taavan kasvoille levisi kuin ukkospilvi.
— Mitä sinä penikka tarkoitat? sähisi Taava.
— Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella. Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän suuteli.
Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut päälle.