Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.
Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä, niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.
Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja joka tyydytti.
Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia, ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa, oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.
Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:
— Miksi sinä olet tuolle nuorelle heitukalle niin ystävällinen?
— En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasi
Barbara.
— Sinä niin sanot, mutta on minullakin silmät päässä.
— Katsele sitten, mitä olet näkevinäsi, sanoi Barbara ja aikoi lähteä.
— Sinä et saa mennä hänen luokseen. Minä kiellän sen.