Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön lujasti rintaansa vastaan.

Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.

— Sinun täytyy nyt jo mennä, vieraat odottavat, sanoi Gabriel.

— Mitä minä heistä, vastasi Barbara nauraen.

— Mutta Gustaf!

— Odottakoon, jos hän odottaa.

— Sinä et siis rakasta häntä?

— Joutavia!

— Et ole rakastanutkaan?

— Ei puhuta siitä enää.