— Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.
— Miksi en?
— En minä tiedä, minä en sitä voisi katsella.
Ja sovussa he astelivat taloa kohden, jossa tanssi jo oli käynnissä.
— Mutta tanssissa? kysyi Barbara.
— Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.
Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän kustannuksellaan.
— Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla, liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää, enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä. Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.
Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestä
Ruotsin herroja vastaan.
Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti, sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli suomalaisten mieleen.