— Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen, vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.
Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan, että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.
— Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen, ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se joltakin kuuluu!
Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:
— Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?
— Kustu Sonnihan se on.
— Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa suomalaista vertani ja omaa sukuani.
XXII
Eräänä kevätiltana kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston pedelli tuli heitä vastaan.
— Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä, sanoi hän.