— Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä, että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?
— Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä rehtoria yliopiston portista sisään.
— Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa, sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.
— Ei nyt ole mikään sovelias aika akateemiselle disputaatiolle.
— Humalasta. Nyt juuri se sopiva aika onkin. Istu!
— Minä en anna pakottaa itseäni. Minä vetoan lakiin.
— Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on?
Tässä se on!
Ja Ringius paljasti miekkansa ja löi sillä katuun.
— Joko istut?
— Jo.