— Sen uskon. Enkä minäkään ole tottunut jakamaan almuja.
Barbara taivutti ylpeästi päätään tervehdykseksi ja kulki huoneiden halki, kunnes löysi pormestarin.
Maaherra nousi istumasta hänen tullessaan.
— Isä, joko lähdemme? kysyi Barbara.
— Totta toki jo, sanoi pormestari.
— Te olette riistänyt minulta seuranne tähän asti, kaunis neiti, sanoi maaherra. Siksi täytyy minun nyt saada sitä runsaammin suosiostanne. Minä olen vanha, ja te olette niin nuori, ja siksi rohkenen —
Hän suuteli punastuvaa Barbaraa.
Hiljalleen astelivat pormestari ja Barbara kaikille hyvästit heitettyään kotiaan kohden. Gustafia ei näkynyt, Barbara huomasi sen, ja se vihlaisi sydäntä.
Hän olisi tahtonut sittenkin sovittaa jotain.