Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt mitään sanoja selittääkseen tuloaan.
— Mitä te täältä etsitte? kysyi vihdoin Barbara.
— Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä anteeksi menettelyäni.
— Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja nyt, hyvää yötä!
Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.
Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.
Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa tai käden pienessä liikahduksessa.
Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut, joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa. Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain nainen… Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.
Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos heidät olisi yllätetty.
Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki "grassatim", astuen tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet, he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle noustakseen taas yhdessä ylöspäin.