Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.
Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä arkailee, niin Gustafkin sanoi:
— Minun täytyy lähteä!
— Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken. Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!
XXV
Aamu jo valkeni. Tuomiokirkon pääskyset kiitivät kuulakkaan taivon kantta kohden. Joelta kuului pursissaan askartelevien ääniä. Siellä täällä haukahti koira. Vielä hetkinen, ja koko kaupunki oli oleva jalkeillaan.
— Minun täytyy lähteä! sanoi Gustaf syliinsä sulkien nuoren tytön.
— Jää vielä!
— Rakas lapsi, aamu jo koittaa.
— Niin, aamu, uuden elon aamu. Minua suutele ja anna minun syliisi kuolla.