— Sinä kaunis lapsi! kuiskasi Gustaf.
Arasti lausui Barbara:
— Ethän hylkää minua siksi, että suostuin sinulle liian helposti?
Gustaf hymyili.
— Suostuitko? Minähän sinut väkivalloitin.
— Minä olen nyt kokonaan vallassasi, minä tiedän sen. Sääli minua äläkä särje sydäntäni.
— Kuinka sen voisin tehdä, vastasi Gustaf, kuinka voisin? Sinähän olet itseesi minut niin lujasti sitonut. Sinähän otat unelmieni kuontalon, sen kehräät taikasäikeiksi ja niillä sidot kuten verkkoon minut.
— Jospa sen voisin tehdä, sanoi Barbara, jospa sen voisin. Minähän olen tyhmä, taitamaton tyttö, joka en tajua, miksi minuun mielistyitkään; kuinka minä silloin osaisin sinut luonani pidättää! Sinä omistit minulle vain yhden kevätyön, ja aamu houkuttelee sinut pois yhdessä tuomiokirkon pääskysten keralla, jotka kiitävät päämme päällä. Katsohan taivaan ihmeellistä sineä.
— Sinun silmäsi kuvastavat taivaan kaiken kauneuden.
— Jatka, jatka, sanoi Barbara. Silmäni tahdon ummistaa ja uneksia elämäni loppuun asti. Rakastat minua, kuinka sen ansaitsen? Rakastan sinua, kuinka sen löysinkään? — Aamu on jo pitkälle ennättänyt; minä pelkään sinun puolestasi. Lähde!