— Salli minun vielä jäädä! Minun on niin vaikea lähteä pois kauniin kevätkukkani luota. Kukitko minulle vain tämän yön?
— Kukkia, kuihtua. Ehkä kuolla. Surisinko tuota, kun yhdessä yössä elin koko elämäni.
— Minun täytyisi jo lähteä, mutta kätenihän kaihoavat luoksesi eivätkä henno sinua päästää, sanoi Gustaf. Minä tahdon painaa mieleeni kultakutrisi, siniset silmäsi ja hymyhuulesi muistaakseni ne täältä loitolla. Kun karu elo vyöryy ympärilläni ja ummistaa hyökyihinsä tunteet, niin muistan sinua, muistan nämä silmäsi, ja ympärilläsi tuoksuu ja kukkii kevät. Sinun kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta.
— Auringon nousu väikkyy kutreissasi, vastasi Barbara.
— Silmäsi ovat kuin tarun taikavuokot.
— Jos niin on, niin älä ole niille halla.
— En, vaan kukkaa suuteleva kevättuuli.
Äkkiä irroittautui Barbara syleilystä. Kadulta kuului rattaitten kolinaa ja ajajan huutoja.
— Sinun täytyy nyt lähteä!
— Anna minun jäädä!