— Lähde, armas, lähde, minun tähteni!
Ja Barbara syleili häntä.
— Ja sentään painaudut syliini, sanoi Gustaf nauraen.
— Mene, äläkä palaa vaikka kutsuisinkin, kuiskasi Barbara.
— Milloinka näen sinut taas?
— Ei kohta, ei, se antaisi syytä puheisiin. Minä annan jotenkin viestin. Sitä ennen et saa palata. Mutta jos sydämesi rauhatonna haastaa, niin älä silloin noudata kieltoani. Nyt lähde!
Gustaf meni professorin taloon vievälle ovelle. Se oli lukittu.
— Minun täytyy mennä portin kautta, sanoi hän.
Kun hän saapui portille, niin sitä kolkutettiin kadun puolelta.
Vavahtaen seisoivat nuoret paikallaan. Kolkutus oli kutsuva hereille talon väen, joka oli löytävä Gustafin pihamaalta.