II
Taavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida, sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka vielä olivat koululaisia.
Äkkiä kuului oven luota Taavan ääni:
— No siinä se kaivattu vihdoinkin on!
Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi. Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan, joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun oli kiinnitetty pitkä sulka.
— Missä sinä Gabriel olet lehjustellut? huusivat toverit.
Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.
— Mikä tuo lauma on? kysyi hän osoittaen koulupoikia.
— Ne ovat tähtipoikia, jotka me toimme tänne, vastasi Sundelius.
— Miksi?