— Aamu, vastasi nauraen Gabriel, ja nuo kuormat. Näin jo kaukaa niiden kokoontuvan portillenne ja ihmettelin, miksi talossa niin syvään nukutaan.
— Kevät, kevät sen tekee, sanoi pormestari nauraen. Mutta kun kerran olet tullut, niin astu katon alle.
Kun he astuivat sisälle ja olivat istuutuneet, sanoi Schaefer:
— Tulehan tänne, tyttö! Oletpa soma tänään. Eikö hän olekin kaunis, Gabriel? Nostahan hiukan päätäsi ylemmäksi! Sinä olet tänään varmasti kauniimpi kuin eilen. Mistä tämä näin äkkiä tulee? Mutta olet, lapsi, unohtanut sukia tukkasi. Älä säikähdy! Se tekee sinut vain kauniimmaksi, mutta näyttää siltä, kuin Nukkumatti olisi sinua hyväillyt. Kun aurinko noin ikkunasta osuu kutreihisi, niin mihin niitä vertaisinkaan?
— Kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta! sanoi Barbara kuin uneksien.
— Se oli kauniisti sanottu, vastasi pormestari. Ja kas silmiäsi, ne ovat tänään aivan säihkyvät. Osaatko niistäkin sanoa jotain kaunista?
— Ne ovat kuin tarun taikavuokot, sanoi Barbara, ja omituinen hymy oli hänen huulillaan.
— Noin et sinä koskaan ennen ole haastellut, sanoi ihastuneena Schaefer. Mikä sinun on, lapsi? Selitähän. Mistä tämä äkillinen muutos tulee?
— Voi, isä kulta, teitä, hämmästytte, kun pieni vuokko aukee kevätyössä.
Ja Barbara kietoi kätensä isänsä kaulaan.