Vakavana katseli Schaefer tytärtänsä, ja lämmin oli hänen äänensä sävy, kun hän sanoi:
— Niin juuri, auennut sinä olet, kukka! Ja tänään olet aivan äitisi näköinen.
— Äitini! Äitini! sanoi Barbara hiljaa, ja hänestä tuntui, kuin äkkiä hellä käsi olisi koskettanut hänen sydäntään.
— Miksikähän juuri tänään tuo mennyt aika soi sielussani? sanoi
Schaefer. Äitisi! Rakastathan, lapsi, äitiäsi, tuota kuollutta?
— Kuinka en häntä rakastaisi!
— Ja rakastaisitko, jos kuulisit hänestä jotain sellaista, josta muut häntä syyttävät?
— Lapsi rakastaa äitiään aina äitinä, vastasi Barbara.
— Tiedä siis, minä en ole sinun oikea isäsi.
— Minä tiedän sen, vastasi Barbara hiljaa.
— Kuka sen on kertonut?