— Professori.
— Ken on isäsi, sitä ei äitisi koskaan ilmoittanut. Anna minun se pyyhkäistä pois muistostani, sanoi hän minulle. Ja niin paljon minä häntä rakastin, että en koskaan häneltä sitä kysynyt. Olinhan minä jo keski-ikäinen hänet ottaessani, ja elämän taistelussa olin oppinut näkemään sen, että jokainen meistä kerran putoaa lokaan, ja kysymys silloin on vain siitä, miten ihminen siitä nousee. Ja äitisi nousi! Hän oli kotini ilo ja sen kunnia, hän oli minulle lepo ja rauha. Ja kun hän Eerikin synnyttyä kuoli, ei pahaa sanaa ollut vaihdettu meidän välillämme. Kun sinä vartuit, niin isänä lemmin isätöntä sinua. Ja minä huomasin, että ei se ole lapsemme, jonka siitämme tai synnytämme, vaan se, jonka rakkaudella itsellemme voitamme. Minä näen sinun itkevän. Äitisi tarina tekee mielesi murheelliseksi. Usko minua, elämä ehti kulkea jo hänen surullisen nuoruudenmuistonsa yli ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi. Kun minä tänään katselen sinua, niin sieluni iloitsee. Minä soisin niin suuren onnen sinulle. Gabriel rakastaa sinua, ja mitä hurjuutta hänessä on, sen tiedän tasaantuvan. En ole nuorena ollut paljon häntä toisenlaisempi. Nuori onni on suurin onni; senvuoksi olen päättänyt viettää häänne jo syksyllä.
— Häämme! huudahti Gabriel riemuissaan.
— Häämme! sanoi Barbara tuskin kuuluvasti.
— Niin, niin, nuoret, jatkoi pormestari hymyillen. Mutta kun iloni on antaa teille maallista hyvyyttä mahdollisimman paljon, niin täytyy minun mennä satamaan, sillä suolalasti odottaa purkamistaan, ja isännän silmä jouduttaa aina palvelijan työtä. Luulenpa melkein, että äskeisen puheeni jälkeen on teillä paljon yhteistä keskusteltavaa.
Ja hymyillen nyökäten heille poistui pormestari.
— Häämme ensi syksynä! huudahti Gabriel jäätyään kahden Barbaran kanssa. Kuulithan, mitä isäsi sanoi?
— Kuulin kyllä.
— Etkä iloitse?
— Minun täytyy nyt vakavasti puhella kanssasi, sanoi Barbara.
Tiedätkö varmasti rakastavasi minua?