— Lyö, jos se tuskallesi on helpotus.
Gabrielin käsi vaipui alas, ja mies lyykistyi penkille istumaan ja peitti käsillään kasvonsa. Hellästi, syvällä säälillä jatkoi Barbara:
— Minä en koskaan voi tulla omaksesi. Anteeksi anna, Gabriel, mutta tämän täytyi kerran tulla, parempi heti kuin että olisin sinulle valehdellut. Eilen vielä sokea olin, en nähnyt elämää, en tietänyt mitä tein, mitä olin. Yksi yö aukaisi silmäni. Minä en tahdo elämääni jatkaa samoin kuin äitini.
— Äitisi!
— Niin. Minä olen tuohon toiseen sidottu ikikahleilla, ja kuolema yksin voi meidät erottaa. Äitini saattoi elää elämänsä ilon sammuttuakin, minä en.
— Kuka kurja on tohtinut —!
— Muista, että häntä minä rakastan! Hän olkoon kurja, raukka, valapatto, tai miksi muuksi häntä nimittää maailma; minulle hän on pyhä, sillä rakastan häntä.
— Mutta vielä eilen olit minulle hyvä ja hellä, sanoi Gabriel.
— Vielä eilen oli kukka ummessa, sieluni ummessa. Yksi yö voi muuttaa ihmiskohtalon.
— Ken on tuo toinen, nyt minä sen tahdon tietää, sanoi Gabriel, nousi ja tarttui lujasti tytön ranteeseen. Sinun täytyy se sanoa!