— Päästä minut! Luuletko minua pakottavasi sanomaan jotain, jota en tahdo ilmaista?
— Mutta vielä olet minun, isäsi sanan kautta olet minun. Ja tulkoon tuo toinen vaatimaan, minä sinut vien alttarille. Ja jos hän sinut riistää, niin verta, verta! Hänen henkensä olkoon tuskani lääke.
— Jos hänet surmaat, surmaat minutkin! sanoi Barbara ja astui ovea kohden.
— Älä lähde vielä, puhellaan!
— Minä en voi jäädä. Me kaksi olemme nyt eronneet toisistamme. Sinä tahdot lempeäni pakottaa. Se lintu on, se lentää minne mielii, ja uhmaajaa se säikkyy eniten.
Ja Barbara poistui huoneesta, eikä Gabriel tohtinut häntä pidättää eikä seurata.
Yksin jäätyään alkoi Gabriel miettiä:
— Minun täytyy tuo toinen syrjäyttää. Mutta ensin on selville saatava, ken hän on. Barbara ei sitä sano. Pormestari ei siitä tiedäkään, sillä muuten ei hän siten olisi puhellut. Keneltä siis tiedustelen? Vanha professori, hän saattaa tietää. Jos Barbara ei hänelle itse ole sitä sanonut, niin on Stodius kuitenkin huomannut jotain, jonka avulla voin päästä otuksen jäljille.
Gabriel riensi suoraan professorin luo.
— Barbara on toisen oma, kuuletteko? huudahti hän. Ei minun enää, ei minun. Hän hymyy, silmät loistaa, ääni heläjää, mutta ei minulle; toinen saa suudella noita huulia, nuo hennot kädet toisen kaulaan kietoutuvat, ei minun. Hän yhäti ajattelee tuota toista, ei minua. Näköni himmenee, kaikki punertuu ympärilläni! Mikä aatos helvetillinen: tuo toinen on jo saanut omistaa kaiken sen, minkä itselleni toivoin. Tuon toisen täytyy pois tästä maailmasta.