— Ja luulet muuttavasi sen, minkä tähdet ovat säätäneet. Minä näin muinoin Barbaran äidin menevän turmioon, enkä sitä voinut estää. Äsken näin hänen tyttärensä käyvän samoin. Minä alistuin taas, alistuin niin, että johdin tuon nuoren miehen turvaan.
— Te?
— Niin.
— Miksi?
— Miksi? Miksi? Ehkä siksi, että lemmin häntäkin, kun Barbaran lempi hänet kirkastaa.
— Ken oli hän?
— Sitä en sano.
— Te tiedätte, tunnette miehen, ettekä aio sanoa. Näin saatatte minut raivoon! Sanokaa, minä vaadin sen!
— Minä olen tottunut särkemään sen, mikä osuu tielleni.
— Eivät sanat uhkauksilla kirpoa suustani.