— Sinä unohdit mainita armaasi nimen. Ken hän on?
— Minähän olen päättänyt sen tunteen surmata. Ei puhuta siitä enää.
— Sitä parempi!
XXVII
Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta, jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista, ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!
Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä, oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.
Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.
Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan tovereilleen sotilaiden tulosta.
— Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu muuten kuin väkivallalla.
Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.