— Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran sinut liiskaksi!
— Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen päin.
— Mitä sinä siellä penkillä teet? kysyi Gabriel pojalta.
— Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.
Samassa livahti hän pakoon, joten Sundelius ei saanut häntä kiinni.
— Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel
Tuderus heille.
Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja katselivat sieltä pöytään päin.
— Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa?
Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.
— Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.
— Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus
Pictorius, jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.