— Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te tiedä, mitä rakkaus onkaan!
— Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri muotoja. Rakkaus — sanonko sinulle, mitä se on? — rakkaus on suuri sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä koko ajan itket.
Pikku Ringius tokaisi Gabrielille:
— Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun, joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.
— Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että araksi tulee häntä lähestyessään.
— Ja missä sinä hänet näit? kysyivät toiset.
— Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut. Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös; nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.
— Ja hän oli yksin?
— Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: "Tuossa hän on!" Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.
— Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius, sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa. Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen. Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa, kun yhden vaim'ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa, silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.