— Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä päivänä on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että sitä ei erota ihmiskäsi.

Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen kuluttua sanoi Matthias Mathesius:

— Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.

— Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina menneet elämästä pois.

Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät
Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.

* * * * *

Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha. Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki, ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto, jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen. Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin. Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut. Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta, iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi, jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten, seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista, mutta enemmän suri kartanon neiti.

Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten kartanoon. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät, niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten. Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki, helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan, kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman, nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa, sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen, mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana aamuna löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin, olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla sanomatta.

* * * * *

Vakavina kuuntelivat pöydän ääressä istujat kertomusta, ja kyynel monen silmäkulmasta herahti. Vakavana kuunteli Taava, ristissä olivat kädet hänen helmassansa, ja unohtunut oli tulen hoito. Punaiset hohtavat hiilet vain takassa kiiluivat. Mutta oven luona pojat, jotka ensi kertaa kuulivat heille outoa tarinaa ihmiselämästä, katsoivat hohtavin silmin eteensä, ja rinta nousi ja laski kiivaasti, kuten sillä, joka sadun kuulee ja kaipaa ikää, jolloin sadun saisi elää. Eikä heidän silmissään ollut kyyneliä, niin palava oli heillä kaipaus ennen aavistamattomaan elämään.