Kuten haukka iskiessään kanatarhaan saa äkkinäisen hätäkän aikaan, niin nousi melske ja hälinä krouvissa, kun hengästynyt ylioppilas avopäin ja tukka haipparallaan tupsahti ovesta sisään ja huusi täyttä kurkkua:
— Onko täällä pohjalaisia? Pian apuun! Sillankorvassa on smoolantilaisia jumalaton kihermä meidän miesten kimpussa.
Samassa oli jo mies mennyt, mutta samassa lensivät myös ylioppilaat paikoiltaan, ja siinä asussa kuin olivat, paitahihasillaan ja monet jalkineittakin, rynnistivät ovesta ulos. Pojat väistyivät syrjään, kun joukko kiiti ohitse, mutta livistivät sitten huutaen jäljestä. Viimeisenä loikki krouvari hiilihanko kädessään, sillä hänkin oli aina valmis puolustamaan pohjalaisiaan.
Gabriel oli jäänyt, ja jäänyt oli Taavakin. Ja kun huutava joukko oli häipynyt, oli tuvassa aivan hiljaista.
Gabriel istui pöydän luona. Hän säpsähti, kun Taava astui hänen viereensä ja sanoi:
— Sano, millainen hän on, ja minä etsin hänet sinulle.
Kummastellen katsahti Gabriel häneen.
— Sinäkö? sanoi hän. Minun toverini sanovat, että sinä rakastit minua —
— Se on totta, mutta eihän se estä.
— Etkö ole siis kade?