— Kolme tuoppia olutta lisää, sanoi Matthias Mathesius, niille kolmelle, joiden tuleman pitää.
— Liiku liukkaammin, sanoi Josephus Mathesius ja potkaisi samassa krouvaria istuinlihaksiin niin tuntuvasti, että ukko pienellä hyppäyksellä mennä loikkasi loitolle.
— Siivolla, nulikat, tai tästä tulee toinen jymäkkä! kuului oven suusta ääni.
Se oli Taava, krouvarin sisar, joka palava päre hampaissaan kantaen yksinään suurta vesikorvoa selässään tuli sisään. Jos veli oli laiha ja luisevan näköinen, niin oli Taava sitä rotevampi. "Ruhoksi" häntä nimitettiinkin. Hän oli romuluinen ja paksulihainen, pyöreä joka paikasta, pullea edestä ja takaa, koholihainen ylhäältä ja alhaalta. Hän se krouvissa komentoa piti, ja totella saivat häntä niin isäntä kuin vieraatkin, kun kiukku hänessä nousi ja hän tarttui käsiksi kourillaan, jotka pusersivat kuin sepän pihdit.
— Kas, Taavahan siellä heleällä äänellään livertelee, sanoi Petrus Pictorius ja katsoi viattoman näköisenä Taavaan, joka saavista ammensi vettä liedellä olevaan pataan ja korjaili puita sen alle. Ja yhä se Taava vain pulskistuu ja komistuu, ottaneeko tuo koskaan loppuakseenkaan.
— Pidä suusi, kakara! sanoi Taava.
Mutta Petrus, joka tiesi, että Taavalla oli aivan erikoinen heikkous heitä pohjalaisia ylioppilaita kohtaan ja että hän salli heidän laskea hieman leikkiäkin hänen kustannuksellaan, jatkoi:
— Eikä se surukaan näytä suipentaneen.
— Mikä suru? kysäisi Taava nauraen, mutta hänen korvansa alkoivat punoittaa, ja siitä verilaine levisi niskaan, tuonne likaisenkeltaisen palmikon alle, ja painui sitten pyöreille poskille.
— No, se rakkauden suru.