— Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri Matilaisen taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun kaupungin.
Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.
Nauraen puheli maaherra:
— Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta, joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia, niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.
— Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla. Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.
— Kuulin siitä, vastasi maaherra. Mutta mikä tuon tappelun synnyttää?
— Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa sanovat.
— Ja hänen nimensä?
— Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas. Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut sotatantereella.
— Haluaisinpa nähdä tuon miehen, sanoi huvittuneena Erik von der
Linde.