— Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja sulkahattuinen mies.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten rehtorille ja lopuksi naisille.
— Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut paljon teistä puhuttavan.
— Mitä maaherralle minusta puhutaan, sen arvaan, vastasi Gabriel hymyillen.
— Teillä kuuluu miekka istuvan hyvin höllästi tupessaan.
— Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin, vastasi Gabriel.
— Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen, sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava taistelukin.
— Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin, ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?
— Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen, vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen kädestäni heti.
— Minä en ole tottunut olemaan vastaamatta iskulla iskuun, sanoi
Gabriel.