— Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.
— Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia, mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.
— Te unohdatte naiset?
— En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin ensi kertaa naisen tähden.
— Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.
— Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi rehtori.
— Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun, mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa tarjottavana hänelle.
Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.
— Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden naisen toivosta ei ole oikeutettua.
— Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.