— Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen, ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus tarjoutuukin.
Ja kääntyen professorien puoleen hän jatkoi:
— Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua, joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa, vanhojen kauhistus ja nuorten onni.
— Te uskotte siis, että se syttyy? kysyi Gabriel kiihkeästi.
— Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä koolle.
— Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut, sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen armeijan!
Hymyillen katsoi maaherra häneen, mutta rehtori lausui päätään pudistaen:
— Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.
— Kun se tulee, olemme ankarat, nyt ei vielä ole syytä suruun.
Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen häntä vastaan.