Kiukkuisena, hammasta purren sähisi poika:
— Jyskytä vain, jyskytä vain, ei se pää paperista ole!
Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää korkealle ilmaan ja huusi:
— Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato, sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.
Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja hänen päästään.
— Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä, kohoamaan pystyyn.
Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:
— Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.
— Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.
Jurvelius oikein tanssi vimmasta hänen edessään.