— Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä piippuni.
Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin että läjähti.
— Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan. Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa ympärilläsi.
Vavisten poika ojensi taas kynttilänsä ja pudotti sen samassa maahan.
— Minä tapan tuon täin! karjaisi Sundelius.
Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen eteensä ja huusi:
— Anna sen pojan olla, sanon minä, tai sinun käy melkoisesti!
— Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi parkituksi? sanoi Sundelius.
— Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja pojan ympäriltä.