— Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia niille elatuksen.
— Älähän nyt viitsi suotta, esteli kalpea poika.
— Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin teissä yhteensä koko liudassa.
Syntyi hetkisen hiljaisuus.
— Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt, sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei hänen tarvitse surra.
— Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi, en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen saa.
— Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?
— Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.
— Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy, sanoi Sundelius.
— Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla nähnyt kirjan kansiakaan.