— Paljonkos tahdot, jos häpeet?
— Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä tieteen pesän mätämuna!
— Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat poikasen kiukkuisaa haukkumista.
— Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!
— Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin, laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.
Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan, ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:
— Jumal'auta nyt sinun syntistä hahmoasi!
— Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.
— Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.
— Sinä olet villitty!