Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään, sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.
Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.
Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin, uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida, vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden, joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan, jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.
Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat, niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.
He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan, sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken eikä mitään tuominnut.
— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.
Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä heti häneen päin ja sanoi:
— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko taas olet ollut katukahakassa?
— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän luonanne.
— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.