— Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.
— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani, on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme, sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika, että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän, niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.
Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän sinulle tänä kauniina talvihämynä.
— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen kättä.
— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon valossa.
— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.
— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi. Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu. Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin, täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät, niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää. Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran. Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen. Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on. Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun ympärille.
Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen puhuen.
— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori, minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en unohtanut.
— Ja hän, tuo rakastettunne?