Krouvari toi uuden savipiipun ja täytti sen tupakalla. Petrus koetti saada sitä syttymään kynttilästä, koetteli useaan kertaan, mutta se ei luonnistunut. Liedestä oli hiili noudettava siihen. Mutta uskaltaisiko hän lähestyä mahtavata Taavaa, jonka kiukun hän äsken oli nostattanut?
— Krouvari, tuo tänne kipuna! sanoi Petrus.
— Ei täällä hiiliä kanneta ympäri huonetta, sanoi Taava. Joka tahtoo tulta, tulkoon itse noutamaan.
Kun Petrus arkaili eikä uskaltanut liikkua Taavaa kohden, sanoi tämä:
— Tule pois vain, en minä syö.
Ääni oli jo tyyni ja tasainen, sen Petrus huomasi ja uskalsi lähestyä. Joka askelella hän kuitenkin oli valmis livahtamaan pakoon. Tuli viimein lieden luo ja otti hyppysiinsä palavan hiilen, jonka laski piipun suulle. Sormiaan heiluttaen hän sanoi:
— Se Taavan tuli on tänään tavallista kuumempaa.
— Parasta on tottua ajoissa, jotta et aristele, kun sitten sinne suureen pätsiin lopulta joudut.
— Sinne kai se Taavakin tulee, sanoi Petrus, ja kun me kolmisin, Gabriel, minä ja Taava, samassa kattilassa kiehumme, niin kyllä Taava rasvoista huolen pitää.
Jo livahti Petrus pöytää kohden, mutta Taavan suuttumus oli aivan sammunut, hän ei katsahtanutkaan Petrukseen, hoiteli vain kekäleitä syvemmälle padan alle. Ja lempeä ja helläsointuinen oli hänen äänensä, kun hän alkoi puhella: